tuolla tavalla alkaa varmaan kaikki maailman keski-ikäisten naisten avautumiset internetissä, mutta mä olen.
Mä olen miettinyt pitkään hidasta mediaa.
En nyt ihan mitään kirjepostia, mutta melkein, eli tälläistä vanhanajan blogin pitämistä.
Voinko alkaa kirjoittamaan blogia, mitä mä sinne sanoisin, mitä mä keksisin sanoa? Some on niin nopee ja mä oon niin hidas ja ne on niin sitä ja mä oon niin tätä.
Se ei sitäpaitsi ole edes totta, miksi me hoetaan sitä toisillemme?
Kymmeniä erilaisia tekosyitä ja meriselityksiä tulvii mieleeni, kun mietin syitä sille miksi en kirjoittaisi toisinaan ajatuksiani ylös esimerkiksi tänne jos niitä kerran tekee mieli postata jonnekin?
On niin ihanan helppoa sanoa, että tekisin jotain jos joku yleinen syy ei olisi sen tekemisen edessä. Tekisin näin ja näin, mutta en voi tai en tee, koska : xxx.
Mun tarinat ja ajatukset tukkii instagramin story-osuuden ja ne on muutenkin jotenkin tosi raskastempoisia lajatuksia ukea siinä päivän lomassa, vaikkakin ne itselle tärkeitä ajatuksia olisivatkin mitä mä sinne floodaan, joten miksi en kirjoittaisi niitä vaikkapa tänne? jos ne kerran ovat tärkeämpiä ehkä itselleni kuin seuraajilleni.
Ottaisi itse vastuuta siitä kulttuurista mitä mä haluan elää ja kuluttaa?
Voihan ne sitten poistaa jos ei tule tavaksi tai alkaa hävettää.
Voiskohan musta tulla sellainen satunnainen kirjoittaja, joka ihan vaan itsekseen nauttisi näistä omien ajatustensa esittelyistä ja sitten kun ne olisi saatu julkaistua tänne, en enää olisi niistä lainkaan kiinnostunut?
Tiedän, että kuitenkin olen, varsinkin jos ne koskevat ainaisia epävarmuuksiani kuten tässäkin kohtaa tätä, että voinko omalle sivulleni itse kirjoittaa kenties mitä haluan? Miksi edes kysyn tälläistä?
Mä haluaisin lukea mun mielestä mielenkiintoisten ihmisten sattumanvaraisia ajatuksia sen sijaan, että mulle annettaisiin sunnuntai aamuun kahlattavaksi vaan visuaalisesti puhtoisia, kaupallisia yhteistöitä valmiiksi pureksittuine ammatticopywritterin lasien ali kuljetettuine kappaleineen ja *mainos leimoineen.
Eihän kukaan enää edes kirjoita mitään autenttisia blogeja, koska ne eivät myy eikä niistä näinollen ole mitään hyötyä kenellekään kapitalismin alttarilla.
Minähän myyn, tatuointeja taidetta ja tatuointitaidetta. Ei mulla ole edes aikaa mihinkään blogiin, kun pitäisi ihan oikeasti käydä töissä missä on niitä maksavia asiakkaita, mutta mä ajattelen niin paljon ja ei ole ketään kenen kanssa käydä näitä keskusteluita siinä määrin kuin mitä mun aivoni tuottavat ajatuksia toisinaan, niin ehkä on ihan hyvä olla joku kaista tällekin toiminnalle.
Blogin pitämisessä on aivan kamala vaiva. Jos tekisi hienoja, suunnitelmallisia kokonaisuuksia missä kuvat ja teksti ovat niin sopuisasti soinnussaan, että omille tuotoksilleen skoolaisi session päätteeksi, siitä muodostuisi legit päivätyö.
Ehkä tämä on nyt se hetki mun esteettisesti ja ajatuksellisesti keskeneräisille tuotoksille, eli hajatelmille.
Piilotan nämä päiväkirjamaiset merkintäni tänne taiteeni sekaan puolivahingossa toivoen ettei kukaan huomaa ja sitten ryntään instagramin storyyn sanomaan kaikille, että huomatkaa sittenkin. Mutta älkää sanoko mitään tai jos sanotte, niin toivottavasti kiltisti toisillenne.
Mun esikoinen täytti tänään kymmenen. Mä olen ollut kymmenen vuotta äiti.
Kirjoitin siitä instagramiin pienen postauksen, mutta palaan aiheeseen myöhemmin. Ehkä tämä blogi alkaa sen takia just nyt. Tänään.
Mä voin sanoa sitten myöhemmin, että aloin kirjoittaa niin, että muutkin saavat ne nähdä silloin kun mun esikoinen täytti kymmenen ja mä olin ollut ensimmäisen vuosikymmenen äitinä.
En aio ottaa mitään linjaa enkä aiheita enkä järkeä tähän blogiin tai edes julkaisurytmiä, vaan haluan pitää tämänkin täysin omien ajatusteni ja ajattelemattomuuteni koirapuistona.
Rakkaudella
Leena